Tuli äitiä ikävä. Mietin, miksi tunnetavaroista on vaikea luopua ja päästää irti. Kodissani on käynnissä lähes jatkuva tavaroiden karsinta ja lajittelu. Uskon tässä hommassa olevani jo melko harjaantunut ja hyvä. Vastuullisesti tavarasta eroon pääsy ei valitettavasti tapahdu heti, vaan vaatii vähintään kiertoon laitettavan tavaran kuvaamista ja ilmoittelua. Sen jälkeen joutuu vielä odottamaan, että tavara noudetaan. Roskiksen käytön hävityskeinona pyrin minimoimaan.
Järjestys täällä kodissa muuttui hiljattain, kun rakensin tänne pienen toimivan etätyöpisteen, josta olen älyttömän iloinen ja kiitollinen. Uusittu järjestys käynnisti kuitenkin taas kerran tarpeen karsimiseen, mikä ei , kuten todettua, ole mikään kertaprojekti. Uskomatonta, mutta pelkästään kylpyhuoneesta löytyi jälleen 33 karsittavaa tavaraa!
Karsintaprojektini edetessä selailin hajamielisesti laatikoihin pakattuja loppumattomia aarteita, kunnes käteeni tarttui kalenteri, joka sisälsi äitini päiväkirjamaisia kirjauksia lähes vuoden jokaiselle päivälle. Ensimmäinen ajatukseni oli, että miksi ihmeessä olen tämänkin säästänyt. Avattuani sattumanvaraisesti yhden kalenterin sivuista, tuntui kuin sieluni olisi revitty auki ja aloin itkeä. Teksti oli kirjoitettu 9.12. vain kolme kuukautta ennen äitini kuolemaa. Siinä luki ”Ronja nukkui syliini.” Ronja oli äitini kultainen noutaja. Siinä hetkessä tunsin syvää surua ja tuli järjetön ikävä äitiä ja Ronjaa. Lara halusi lohduttaa minua nuolemalla kasvojani.
Minuus tavaroissa ja luopumisen tuska
Tavaroita tulee hankittua ulkoisesta tarpeesta kuulua joukkoon ja tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi. Tavarat toimivat peilinä sille, keitä olemme tai keitä ainakin haluaisimme olla. Tunnetavaroihin liittyy muistoja jostain läheisestä henkilöstä tai erityisestä tapahtumasta. Kipeinäkin nämä muistot auttavat meitä käsittelemään surua. Tunteet kanavoituvat tavaraan, jotka lohduttavat ja toimivat, kuten lapselle tutti. Jossain lukemassani tekstissä siteerattiin hamstraajaa, joka totesi, että toisin kuin ihmiset tavarat eivät tuomitse, vaan tuovat turvaa. Tavarat, kuten myös järjestys auttavat jäsentämään tätä toisinaan niin järjettömältä tuntuvaa ylitsepursuavaa maailmaa.
Pelkkä ajatus tunnetavarasta luopumisesta ahdistaa, sillä muistojen lisäksi olemme myös vaarassa kadottaa identiteettimme. Marie Kondo uskoo järjestämiseen tavaralajeittain kehottaen läpikäymään tunnetavarat viimeisenä. Saadut lahjat ovat erityisen pahoja, sillä niistä luopuminen aiheuttaa syyllisyyttä. Olenko kiittämätön, kun luovun tästä? Lahjan antaja halusi varmasti tuottaa iloa, ei aiheuttaa surua ja syyllisyyttä.
Uskon siihen, että vähentynyt tavaramäärä opettaa arvostamaan enemmän niitä tavaroita, joita omistaa. Sen sijaan, että hankkisin aina uutta, haluan opetella pitämään parempaa huolta jo omistamistani tavaroista. Tällaiseen kertakäyttökulttuurissa jo lähes unohduksiin painuneeseen korjaamisen ja kierrättämisen suuntaan ollaan mielestäni vähitellen taas palailemassa. Jatkuva uuden hankkiminen ja kuluttaminen on kestämätöntä.
Syy, miksi tunnetavaroista on vaikea luopua voi johtua myös päätöksenteosta. Luopuminen tavarasta on päätös ja joka ikinen päätös tehdään viime kädessä tunteella. Joissakin tapauksessa päästämällä irti jostain tunnetavarasta, on mahdollista vapautua myös menneestä ja alkaa elää nykyhetkessä. Itse en yhdeksän vuoden jälkeenkään ollut vielä valmis luopumaan äitini päiväkirjamaisesta kalenterista, vaan asetin sen hellästi takaisin siihen laatikkoon, josta se käteeni alun perin osui.
Äiti, on vieläkin ikävä!
Niin tuttua. Tunnut ajattelevan hyvin samoin tavaroiden karsimisesta kuin minä. Samoin äitini menettäneenä tiedän, miten vaikeaa häneen liittyvien tavaroiden poisto on. Tosin kun kuoleman jälkeen kokonainen koti piti tyhjentää, pyrin pitämään niiden päivien aikaan hyvää vauhtia yllä ajatuksella, ettei ainakaan käyttötavaroiden kanssa jahkata liikaa.
Minäkin olen säästänyt tietyt esineet ja kirjoittamansa runot kaappiini, vaikka tarkastelen suurperheen kotiamme samalla säännöllisesti poistojen ja järjestyksen kannalta. Myös omia tavaroitani, ei vain toisten.
Ajattelen, ettei kaikkea omaisuutta tule karsia kohti pelkkää käyttötavaraa. Myös muistoja voi ja saa olla, kunhan määrä pysyy aisoissa. Muistoalttaria ei perusteta, mutta ne tärkeimmät tavarat , valokuvat jne. saa viedä tilaa ainakin minun kaapissani.
Kiitos kommentistasi. Tuon tietää vasta, kun on joutunut tyhjentämään jonkun läheisen omaisuuden. Olen ihan samaa mieltä, että tunnetavaroille on paikkansa ja että on ihan ok niitä pitää, kunhan muistaa, että kaikkea ei tarvitse säästää.